Oletko koskaan ihmetellyt, miksi jonkun fiksun ja filmaattisen sinkun (ehkä jopa sinun?) parisuhteet eivät kestä paria kuukautta kauempaa? Tässä artikkelissa selvitän, mikä selittäisi tämän monen lähipiiristä tutun ilmiön.

Kun rakastumme, palkitsemiseen liittyvät dopamiinitasot, stressihormoni kortisolin ja sitoutumiseen liittyvän oksitosiinin tasot nousevat. Samaan aikaan mieltä rauhoittavan serotoniinin määrä laskee.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vastarakastuneet kokevat uudessa parisuhteissa ensimmäisten puolen vuoden ajan enemmän stressiä, epävarmuutta ja pelkotiloja kuin sinkut tai pidemmällä parisuhteessa olevat.

Tämän reaktion tarkoituksena lienee varmistaa, että vastarakastuneet viettävät mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Seksi, mukava yhdessäolo, kivoista jutuista keskusteleminen ja yhteisen tulevaisuuden suunnittelu auttavat nimittäin tuoreita pareja laskemaan stressitasoja.

Puolen vuoden jälkeen toisiinsa rakastuneilla pareilla kortisolitasot laskevat, mutta dopamiinitasot pysyvät yhä korkeina. Kortisolitasojen tippuminen mahdollistaa myös turvallisuutta luovan serotoniinin nousun.

Ihannetapauksessa hullun alkurakastumisen nostama dopamiinitaso ja muut muutokset aivoissa saavat tuoreen pariskunnan sietämään epävarmuutta sen verran, että he jatkavat suhdetta seuraavaan seuravaan vaiheeseeen, jossa heidät palkitaan yhtä aikaa intohimoiselta ja turvalliselta tuntuvalla rakkaudella.

Oma empiirinen havaintoni lähipiirini kautta on, että Tinder ja muut deittipalvelut ovat tehneet meistä kärsimättömämpiä seurustelun suhteen. Kun tiedämme, että uusi kumppaniehdokas voi olla vain yhden pyyhkäisyn päässä, vähäinenkin epävarmuus heti suhteen alkumetreillä saa meidät hylkäämään potentiaalisen kumppaniehdokkaan. Mitä useammalle lupaavalle tapaukselle olemme sanoneet ei, sitä korkeammat vaatimuksemme ovat uudelle suhteelle.

Epävarmuus kuuluu parisuhteiden alkuun.  Kärsivällisyys palkitaan puolen vuoden jälkeen parisuhteella, joka on yhä intohimoinen, mutta ilman jatkuvaa epävarmuutta.