Muistan sen kun eilisen päivän. Olimme päättäneet ystäväni kanssa ottaa lasilliset lähiravintolassa. Istahdimme sohvalle ja skoolasimme jälleennäkemisen kunniaksi. Tunnelma oli rento ja aloimme kerrata kuulumisia. Pöytämme yläpuolella oleva kupolimainen katto sai äänet kiertämään ympäröivässä tilassa, alussa tämä ei tuntunut häiritsevän mutta yhtäkkiä huomasin äänien kaikuvan päässäni entistä kovempina. Äänet voimistuivat ja lopulta koko ravintolan puheensorina alkoi jyskyttämään päässäni. Mietin mitä oikein tapahtuu? Olenko tulossa hulluksi? Sydämeni alkoi jyskyttää kovempaa ja tuntui että kadotin täysin kontrollin oman elimistön hallintaan sekä yhteyden ulkomaailmaan. Ainut mitä pysyin tekemään oli nojautua tiukasti ystävääni kiinni ja pyytää häntä auttamaan minut pois tilasta. Muutaman minuutin jälkeen oloni alkoi rauhoittumaan, mutta pelko oli vallannut mieleni: Mitä jos tämä toistuisi?

Vuodet ennen tapahtumaa olivat olleet henkisesti kuormittava. Koin menettäneeni elämäni rakkauden. Olin myös joutunut luopumaan monista töihin liittyvistä unelmista ja päivät kuluivat kiireisessä tahdissa hoitamalla potilaita lääkärinvastaanotolla. Koin syyllisyyttä siitä etten pystynyt 20m minuutin ajassa kohtamaan potilaita kunnolla ja usein jouduin vaan  auttamaan heitä peittämää oireet lääkkeillä sen sijaan, että olisimme yhdessä rauhassa miettineet juurisyitä oireiden takana.

Illat vietin pienen tyttäreni kanssa. Mutta hänet peiteltyäni olin usein tosi yksin. Tuntui, että maailma ei ollut puolellani. Olin pettynyt. Olin katkera. Olin uhri.

Söin terveellisesti, kävelin pitkiä lenkkejä ja venyttelin päivittäin. Mutta uni ei silti tullut, heräilin aamuöisin, kuormitus tuntui vaan lisääntyvän ja pelko paniikkioireilun pahenemisesta kasvoi. Aloin jännittämään sosiaalisia tilanteita ja pelkäsin, että työpalaverit olisivat kymissä kaikuvissa kopeissa, jotka takuulla laukaisisivat kohtauksen. Haastattelu  suorassa lähetyksissä tai lavalle nouseminen puhujan roolissa olivat tietenkin pahimpia. Mitä jos paljastuisin ja mokaisin itseni kaikkien edessä?

Aloin pelkäämään jopa itseni esittelyä tuttujen kesken ringissä. Kädet hikoilivat, sydän jyskytti ja usein sain muistua suustani ulos ääni väristen muutaman sanan. 

Mikä saa itsevarman esiintymistä rakastavan ihmisen tähän pisteeseen?

Vastaus on moniulottoinen kuten kaikki asiat elämässä 

1. Olin kadottanut oman ääneni. Tein asioita joihin en uskonut.

2. Elin menneisyydessä ja kehomme reagoi negatiivisiin muistoihin samoin kuin itse tapahtumaan eli vapauttamalla stressihormoneja. Tämä pitkään jatkunut kuormitus oli saanut keskushermostoni jumiin. Parasympaattinen hermosto ei vagushermon avulla enää jarruttanut uhkaavia signaaleja, joten entistä pienemmät uhat saivat hälytyskellot soimaan elimistössä.

3. Pitkittynyt kuormitus oli saanut myös selkäni jumiin. Selän jumit ja lukot painoivat vagushermoa entisestään ja altistivat paniikkikohtaukselle. Selkäkivut myös vaikeuttivat nukahtamista ja häiritsivät yöunia.

4. Unenpuute pahensi kuormitustilaa, joten olin keskellä noidankehää.

5. Olin unohtanut hengittää oikein. 

Mitkä tekijät auttoivat itseäni pääsemään eroon paniikkioireilusta?

  1. Itsetutkistelu ja tarvittavien muutosten tekeminen, jotta elämä on omien arvojen ja sisäisen äänen kanssa linjassa. Alussa otin pieniä askeleita oikeaan suuntaan ja voimien lisääntyessä mahdollisuus isompiin muutoksiin tarjoutui kuin itsestään.
  2. Hetkessä eläminen ja läsnä oleminen. Emme voi muuttaa menneisyyttä, mutta kaikki on mahdollista tässä hetkessä kun vaan altistamme ja avaamme itsemme mahdollisuuksille.
  3. Tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen. Tukahdetut tunteet kuormittavat elimistöä ja niiden kohtaaminen on osa paranemisprosessia. Eri terapiamuodot kuten EMDR-, TRE- tai psykoterapia voivat olla apuna tässä. Itse koin myös äänihoidosta hyötyä.
  4. Selän kunnossa pitäminen. Omalla kohdalla paniikkikohtauksiin liittyi lähes aina voimakkaat niska-selkärangan lukot, jotka todennäköisesti jumittivat entisestään Vagushermoa ja saivat näin kehon ylivirittyneeseen tilaan. Pahimpina aikoina jouduin turvautumaan toistuvasti luottofysioterapeuttiin, mutta kuormituksen purkamisen jälkeen selkäkin pysyy nykyään auki.
  5. Luottamuksen ja kiitollisuuden tunteiden ääreen pysähtyminen toistuvasti päivittäin. Näiden tunteiden on myös tutkimuksissa todettu vaikuttavan hermoston ja sydämen toimintaan positiivisesti ja palauttavan elimistön itseään korjaavaan tilaan.
  6. Sosiaaliset suhteet. Varsinkin naisilla yhteisön ja sosiaalisten suhteiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Hetki hyvän ystävän kanssa huuhtelee stressihormoneja kehosta usein tehokkaammin kuin moni treeni.
  7. Sykettä nostattava urheilu. Kun olin saanut pahimman kuormitustilan purettua ja yöunien laadun kohdilleen aloin kävelyiden lisäksi lisäämään sykettä nostattavaa liikuntaa kalenteriin pari kertaa viikossa. Tämä muistuttaa aivoille, että sykkeen nousua ei tarvitse pelätä.
  8. Metyloitu B-vitamiini kompleksi yhdistettynä magnesium glysinaattiin illalla auttavat hermostoa ja lihaksia rentoutumaan illalla.
  9. Kiitollisuus siitä, että jopa paniikkikohtaukset ovat olleet tärkeä osa kasvua ja auttaneet nousemaan ihmisenä taas uudelle tasolle.
  10. Tieto siitä, etten ole yksin. Mitä avoimemmin puhumme haasteistamme, sitä enemmän ymmärrämme toisiamme ja pystymme yhdessä parantumaan.